Tallityöntekijöiden kirja

[Inkku R.]

Tallityöntekijöiden ajatelmia ja hajatelmia

... kaikesta ratsastuskeskuksella tapahtuvasta ja vähän muustakin.

[Inkku R.]

23. syyskuuta 2021
Oreja ja pikkuprinsessoja

Olisin melkein voinut vannoa, että vielä eilen oli ihan kesäinen keli. Vilkaisu toimiston seinällä riippuvaan kalenteriin riitti kuitenkin kertomaan koko totuuden: olihan niistä hurjista helleviikoista vierähtänyt jo tovi jos toinenkin. Pihalla mylläsi ensimmäistä kertaa tänä vuonna hurja syystuuli, joihin täällä Ahvenanmaalla saisi todennäköisesti tottua. Onnea on tuliterä maneesi! Pinkkasin paperit nättiin nippuun ja hörppäsin kahvia. Olin saanut syyskauden ensimmäiset kurssit suunniteltua, päivitettyä kisojen osallistujalistat ja mapitettua uuden yksityisasukkaan, Lennun, paperit. Oli siis aika suunnata yrittäjyyden huomattavasti miellyttävämpään puoleen.

Nimittäin hevosten kanssa puuhasteluun. Olin aikeissa ratsastaa läpi kimon kenttäorini, Gradyn. Raahasin sylintäydeltä varusteita orien valtaamaa ulkotallia kohden; harjapakki ja suitset toisessa, suojat, satula ja kahvikuppi toisessa. Sain taiteilla saadakseni kaikki ehjänä paikoilleen, mutta huokasin helpotuksesta laskiessani puolillaan kylmää kahvia olevan kupin harjapakin viereen maahan. 
"Heippa tyyppi", tervehdin kimoa, joka majoitti karsinansa perimmäistä nurkkaa sen näköisenä, kuin syysmyräkkä olisi henkilökohtainen loukkaus Hänen Arvoaan kohtaan. Tuhahdin draamailevalle orille. Okei, karsinassa vallitsi melko aavemainen tunnelma: pihavalot loivat vain hämäriä varjoja muutoin pimeään koppiin ja tuuli ulisi nurkissa. 
"Myönnetään", mutisin, "on tämä aika kolkkoa. Pitäisikö prinsessalle rakentaa ihan oikea talli?"
Nauru keskeytti harjailupuuhani. Käännähdin kannoillani - ei ketään missään. 
"Mitä ihm-" En päässyt sanoissani loppuun, kun naapurikarsinan ovi kolahti ja tumma hiuspehko pilkahti esiin. 
"Prinsessoja? Mä kun luulin, että nää on oreja", Daniel naureskeli koputtaen suojia toisiaan vasten. Hiekka pöllysi tuulen mukana. KuuRan tuore estevalmentaja kohotti toista kulmaansa ja nojasi Gradyn oveen. "Mitäs meinasit, riippua kaksin käsin tuon riimussa, vai? Tää oli ihan leija, ei tossa myrskyssä voi mitään tehdä. Ja kohta sataa, sano mun sanoneen."
Puhahdin. Kesti tottua Danielin hiukan huonoon suomeen, jota poika papatti kuin rikkinäinen konfettikone. Sinne väliin oli ihan mahdotonta saada mitään sanotuksi, ellei vaan katkaissut toisen lausetta.
"Tänään on läpiratsastuspäivä", kommentoin, taputtaen Gradyn kaulaa. "Satoi tai paistoi." 

Kaduin noita sanoja vain hetkeä myöhemmin. Daniel oli ollut oikeassa, vihmoi pientä sateentihkua niin ettei eteensä ollut nähdä. Tuuli riepotteli pääkenttää reunustavien puiden oksia. Osa lehdistä oli jo saanut kullankeltaisen sävyn, ja varmasti loputkin muutaman viikon aikana. Grady ei sateesta ollut moksiskaan, se ravasi ihan tyytyväisenä sadetta pitävän ratsastusloimensa alla. Minun sen sijaan oli pidettävä kypärän lippaa sateenhalkojana, joten näköpiirini rajoittui melkolailla Gradyn harjaan ja omiin käsiini. 

Ei siis mikään ihme, etten nähnyt kentälle ryntäävää ja  käsiään villisti heiluttelevaa Reaa sen enempää kuin moisen käytöksen aiheuttajaakaan. Tai siis näin - siinä kohtaa jossa kuvittelin nostavani kauniin laukan kentän pääty-ympyrälle. Sen sijaan Grady loikkasi kaksi metriä sivuun, löin nenäni sen kaulaan ja yritin pysytellä pomppivan ja pystyyn kauhuvan oriin selässä. Korvat täyttyivät huumaavasta huudosta, kiljunnasta ja Rean "VARO - SE ON IRTI!"-huudoista. 

Ja silloinhan minä sen näin. Jossain kaiken vesitihkun, tuiverruksen ja pompinnan keskellä hypähteli ruunikko varsa. Tunnistin juuri kaksi ja puoli vuotta täyttäneen Natan isosta, hassunmuotoisesta tähdestä, josta lähti ikään kuin pieni sakara alaspäin. Ja tottahan se oli, Nata tanssahteli kentällä Gradyn jalkoja väistellen pörheänä pöristen. Pikkuprinsessa ravasi isoin askelin ja niin ylpeänä itsestään kuin olla ja voi. Se oli onnistunut vapautumaan puolittain jopa loimestaankin - miten, sitä en tiedä. Loimi raahautui tamman jaloissa ja osittain vesilätäköitä laahaten. 
"Voi jessus! Ota se kiinni!" Älähdin Realle, joka piteli poskiaan kuin Huuto-maalauksessa. Tallimestari ei tehnyt elettäkään liikkuakseen kohti Nataa, joka näytti siltä, että hyppäisi kohta kentän aidan yli. Karjahdin Realle uudestaan, ja tällä kertaa sain liikettä mokoman niveliin. Hieman yllättäen nainen sai napattua kiinni Natan riimusta ja tulipunaisena mutisten raahasi varsan pois kentältä. 

Sain kuin sainkin ratsastettua Gradyn energiatasot alas vaikka täytyy sanoa, ettei se moisen esityksen jälkeen aivan helppoa ollut. Loppujen lopuksi Grady tuntui kuitenkin paremmalta kuin aikoihin; sillä oli ollut pidempi pätkä huonoa onnea kilparintamalla. Kaikki oli oikeastaan alkanut epäonnisista Kalla Cupeista, joiden jälkeen olimme keskittyneet hakemaan rutiinia koulu- ja rataesteradoilta. Viimein olin uskaltautunut ilmoittamaan Gradyn kenttäkisoihin, ja ihan hyvinhän ne olivat menneet. Grady nappasi Breawan kolmen tähden radalta voiton! Tasan viikon päästä olisi uudet kilpailut samalla radalla, ja toivoin oriin itsetunnon ottavan kopin. 

Aurinkokin pilkahti pilvien raosta saatuani Gradyn tarhaan. Ori vaikutti tyytyväiseltä päästessään pois kolkosta kopistaan - ehkä pitäisi oikeasti kysäistä josko tilalla olisi vielä rakennuslupaa jäljellä ja harkita oritallin pystyttämistä. Näissä mietteissä talsin pihan poikki haaveissa uusi kuppi kahvia, kun melkein törmäsin Reaan. 
"Selitä?" Tivasin ristien kädet rinnalle. Minulla olisi vielä eläinlääkärin kanssa Martan ja shettisten tiineystarkastus ennen kuin pääsisin jatkamaan ratsutuspuuhia - ja kaikki ennen tuntien alkua. Minulla ei siis olisi ollut aikaa kuunnella Rean puolivillaisia selityksiä siitä, miten Nata oli vähällä jäädä Gradyn kavioiden alle. 
"No se - no se karkasi", Rea takelteli. 
"Eikä! Ei kai. Selitä."
"Se livahti karkuun kun jaoin päiväheiniä." Rea tuijotteli punaisten kumppareidensa  kärkiä. 
"Portista? Kai sä tiedät, ettei niitä voi pitää auki, kun jakaa heiniä?"
"Ei! Ei portista", Rea kiirehti huitomaan käsillään kuin tuulimylly. "Se meni aidan läpi. Tuosta noin, noiden lankojen välistä." 
"Välistä?" Mutisin uskomatta korviani. Harpoin varsojen pihatolle esitelmöidäkseni kepillä, miten sähkölangasta tuli tälli. Ei kai Nata nyt siitä vaan läpi tullut? Olin tarttumassa lähimpään keppiin kun huomasin kahden aitalangan välissä repsottavan loimenkappaleen. 
"Voi taivas..." Mutisin, napaten rievun lankoja varoen. Nakkasin loimenpalan Realle. "Tälle pitää tehdä jotain."
Nainen nyökytteli ja selitteli ompelevansa loimen kasaan tuota pikaa. 
"Ei kun aidalle, pahvi", tuhahdin. Rea jäi tuijottamaan hölmistyneenä suu auki. Huomioni oli kuitenkin jo limbomestarivarsassa, joka seisoi pihaton perällä toista takastaan lepuuttaen, kuin mitään ei olisi sattunut. Aurinko värjäsi sen turkin kullanpunertavaksi, eikä kukaan olisi voinut uskoa hörökorvan toilailuista kuluneen vasta puolen tuntia. 
"Oot sä kyllä aika epeli." Räpsäisin kuvan mokomasta viattomasta varsasta.

Syysaurinko-Nata, niin kovin viattomana... 

[Inkku R.]

Ruskatreenejä I - Grady

Maisema oli värjäytynyt syksyisen kellan ja oranssin väriloistoon. Syksy oli laskeutunut lähes varkain Pennilään - olin niin keskittynyt paperihommiin viimeisten parin viikon aikana, että melkein lähdin shortseissa ulos. Alexandre ehti pysäyttää ovella, joten säästyin kylmettymiseltä ja tallilaisten pitkiltä katseilta - toistaiseksi. Vedin syksyn lehtien tuoksua ja viilentyvää ilmaa keuhkoihini kavioiden rahisuttaessa maan vallanneita ensimmäisiä pudonneita lehtiä. Gradyn satulan vaimea narina ja lehtien kahina olivat ainoita ääniä. Kello oli tuskin kahdeksaa aamulla suunnatessani kohti rantarataa. Yritin nauttia hiljaisesta aamusta, merituulesta ja kimosta, joka käveli korvat pystyssä puiden lomassa. Puoliverinen tiesi jo joka keskiviikkoaamuisen kuviomme ja osasi odottaa korviaan höristellen, milloin antaisin avut. Minä sen sijaan ajauduin koko ajan syvemmälle ajatuksiini. Pennilä Derbyyn ei ollut kuin muutama hassu viikko aikaa, ja valmistelut käynnistyisivät päivänä minä hyvänsä. Siirsin Gradyn raviin. Ori pörhisti kaulaansa, otti pari isompaa askelta ja tukeutui sitten kuolaimelle tyytyväisenä pärskähdellen. Puoliverisen hengitys hyöyrysi kirpeässä syysaamussa. Keventelin hiljakseen, rauhoittaen energisen oriin tahtia maltillisemmaksi.

"Ptruu", mutisin, silittäen silkkistä kaulaa Gradyn rauhoittuessa vähitellen. Tammimetsä väistyi ja sen takaa piirtyi esiin rantaradan parhaat palat. Näkymä avautui pieneltä mäennyppylältä huikeana: silmänkantamattomiin esteitä, jotka aamun usva vielä osittain piilotti alleen.

Usva hälveni auringon kiivetessä korkeammalle taivaalle ja Gradyn vertyessä. Pujottelin esteiden välissä, vetristin oria keventelemällä ja laukassa. Ratsastin isoa väistöä banketin viereltä aina isoille tynnyreille asti. Grady huiski häntäänsä, paransin ohjastuntumaa ja istuin syvemmälle satulaan. Ori kokosi hienosti ja suoristui allani paremmin kuin pitkään aikaan. Gradyn kisaura ei ollut alkanut aivan niin hyvin kuin olin toivonut. Muutaman epäonnisen kenttästartin jälkeen olin päättänyt jättää kenttäradat hetkeksi sikseen ja hakea oriille rutiinia rataesteiltä ja kouluradoilta. Hieman jopa yllättäen Grady oli kahminut isoja prosentteja, joskin olihan sen parasta antia juuri näyttävät askellajit. Hailakka syysaurinko värjäsi harjan kultaiseksi nostaessani vielä yhden laukan. Ratsastin avoa saadakseni Gradyn huomion taas itseeni. Siirsin katseeni jo valmiiksi ensimmäiselle esteelle - tämän rataosuuden helpoimmalle esteelle eli veteen vievälle tukille. Gradylle ei ollut ongelma mennä veteen, joten käytin vesiestettä aika usein jo verryttelyssä, sillä se hiveli araksi paljastuneen puoliverisen itsetuntoa.

Grady kiihdytti ja yritti kiskaista ohjia käsistäni heittelemällä päätään. Istuin hetkeksi syvälle satulaan ja käänsin harmistuksesta pukittavan orin ympyrälle. Väistin takaosaa ulos kaarelta ja vasta-asetin, kunnes Grady taas hyväksyi apuni ja laskeutui kierroksiltaan edes hieman. Ohjasin sen uudestaan kohti tukkia ja tällä kertaa ori eteni hallitun reippaassa laukassa esteelle. Grady hyppäsi isohkolla varalla, heitti päätään taas esteen jälkeen, mutta veden ansiosta antoi nopeasti kiinni. Taputin oriin kaulaa ja otin vähän takaisin laukkaa. Jatkoin ulos vedestä B-esteen kautta, jotta oriilla säilyisi itsevarma olo. Hyppy lähti vähän kaukaa, mutta toisella kerralla Grady pysyi jo paremmin rytmissä.

Oli aika siirtyä ongelman äärelle: Grady oli kaksissa viimeisissä kisoissa kieltänyt kulmalle. Ratsastin oriin ensin käynnissä esteen luo ja annoin sen nuuhkia pelottavaa rakennelmaa. Ori säpsähteli kuin este jakelisi sähköiskuja. Lopulta sain sen lähestymään estettä ravissa, isolla ympyrällä. Nostin oriille helpomman puoleisen laukan ja jatkoin ympyrällä työskentelyä kuin mitään pelotuksia ei olisikaan. Työstin laukkaa ja keskityin pitämään Gradyn ohjan ja pohkeen välissä, elastisessa ja helposti kontrolloitavassa laukassa. Kun kaikki palikat tuntuivat loksahtaneen paikalleen, ohjasin Gradyn pois ympyrältä ja isolta tieltä kohti kulmaa. Ori heitti tapansa mukaisesti päätään, rauhoittui kun pidin käden tasaisena ja annoin oriin vain edetä. Keskityin vain pitämään Gradyn suorana molempien pohkeiden välissä, häiritsemättä sen enempää. Tarkkuusesteistä ehkä juuri kulma oli se haastavin, sillä ohiratsastus oli siinä aina isona riskinä olemassa. Este kysyikin ehkä enemmän ratsastajan päätä, ja koska Grady oli herkkä tyyppi, tiedostin vallan hyvin miksi tämäkin hyppy päätyi kielloksi. Ei muuta kun uusi yritys! Tällä kertaa pidin ohjat aavistuksen pidempinä ja laukan tavallistakin pyörivämpänä, annoin Gradyn tehdä suurimman työn. Oli vain luotettava hevoseen, niin vaikeaa kuin se joskus onkin. Ja niin vaan kimo ylitti mörön. Taputin sitä kaulalle, päästin ohjat pidemmiksi ja vaan annoin oriin laukata sydämensä kyllyydestä.

II, Ballaadi
Ballaadi pälyili kiinnostuneena yläkentän laidalle kertyneitä tallityttöjä. Kai se ihmetteli, missä herkut ja rapsutukset viipyivät - suloinen tamma oli tainnut tottua jo vähän turhankin hyvään palveluun. Ruunipäistärikkö oli juuri kääntynyt 4-vuotiaaksi. Se käveli rennosti liinanpäässä vierelläni, käännellen isoja korviaan naurunpyrskähdysten, maneesille suuntaavan traktorin ja kentänlaidalla kohoavan koivun keltaisista lehdistä pyrähtävän linnun perään. Kaiken se otti kuitenkin fiksusti, ollakseen vasta nelivuotias. Taputin sitä tyytyväisenä, minulla oli alusta lähtien ollut hyvä fiilis tästä varsasta. Olihan se vielä hontelo ja näytti isojen varusteidensa alla pieneltä rääpäleeltä, mutta olin ihan varma, että tästä tammasta vielä tulisi jotakin.

Talutin tamman muutaman kerran puomien yli. Se oli sille jo tuttua huttua. Tamman selässä oli käyty viitisentoista kertaa, suurin osa toki ennen kesälaidunta. Ballaadi oli ottanut töihin paluun innolla vastaan: nytkin se mutusti kuolainta täysin tyytyväisenä. Talutin sen selkäännousujakkaralle, irrotin juoksutusliinan ja nousin satulaan. Ballaadi ei tehnyt elettekään kiihdytelläkseen yhtään mihinkään. Palkitsin sen hyvästä käytöksestä, ennen kuin annoin luvan lähteä liikkeelle.

Ballaadi ei ollut oma kasvattini, mutta se lähes tuntui sellaiselta, olinhan tehnyt sen kanssa melkein maitovarsasta saakka. Vielä en ollut varma, tulisiko Ballaadista enemmän ratsastuskoulun hevonen vai omani, mutta tällä hetkellä se oli 110% minun. Ohjasin ruunipäistärikön kohti ihka ensimmäisiä maapuomeja ratsastaja selässään. Olin hihkua kun tamma ylitti puomit kauniisti ja kyselemättä. Ylitin sen käynnissä vielä muutamaan otteeseen, kunnes siirsin tamman raviin. Annoin sen mennä edestä melko kevyellä tuntumalla, keskityin vain suoruuteen ja siihen, että häiritsisin hevoskoulun ekaluokkalaista mahdollisimman vähän. Ballaadi pärskähti puomin jälkeen. Vasemmalta puomin ylitys ravissa osoittautui hankalammaksi, tamma olisi mieluusti mennyt laukassa eikä ravaten. En kuitenkaan korjannut neitokaista, sillä laukkatyöskentelyynhän puomeilla lopulta tähdättiin. Muutaman yrityksen jälkeen päistärikkö suomenhevonen ylitti puomin ravissa myös vasempaan kierrokseen. Siihen oli hyvä lopetella tämän kertaiset harjoitukset, vielä kun molemmilla oli hyvä fiilis.