Yleinen tallikirja

[Inkku R.]

Tänne voivat aivan kaikki kuuvuorelaiset kirjoitella, vaikkei omaa (hoito)hevosta olisikaan! :-)

>> Jos sinulla on hoitohevonen tai yksityinen Kuuvuoressa, kirjoita nimettyyn tallikirjaan.
>> Ei tuntitarinoita, tapahtumakuittauksia etc.

[Vera]

LUKU 1: Poneja

sunnuntai 11.7.2021

Veraa kiukutti jo toista viikkoa niin paljon, että hän oli kuunnellut kaikki angstisimmat soittolistansa lähes puhki. Miksi ihmeessä heidän piti muuttaa Helsingistä Ahvenanmaalle, kaiken lisäksi vielä Degerbyhyn, joka oli pelkkää maaseutua keskellä ei mitään, ja jos johonkin halusi mennä, täytyi odotella lauttaa. He olivat kyllä Sabinen kanssa saaneet 15-vuotislahjaksi mopokortit ja skootterit, mutta se ei poistanut sitä, että he olivat siitä huolimatta lauttaliikenteen armoilla. Lähin lukiokin oli Maarianhaminassa, ja sinne oli lähes tunnin matka. Verasta tuntui, että hänen koko elämänsä oli pilalla. Eivätkö porukat tajunneet mitään, kun raahasivat heidät tänne landelle? Sabine oli ottanut muuton hieman paremmin, sitä ei jostain syystä tuntunut yhtä paljon haittaavan tuttujen kaveriporukoiden hylkääminen Suomeen. Vera oli kuitenkin vannonut, että muuttaisi takaisin Helsinkiin heti kun täyttäisi 18 vuotta. ”Pitäisikö mennä käymään tallilla?” Sabine kysyi maaten pitkin pituuttaan Veran sängyn jalkopäässä puhelintaan selaillen. ”Onko täällä Jumalan selän takana muka sellainen?” vaaleaverikkö voihkaisi. Tuskin ainakaan kovin lähellä. Sabine kuitenkin nyökkäsi tietäväisenä. ”Tuossa lähisaaressa on ratsastuskoulu”, toinen kertoi. ”Voitaisiin käydä katsomassa ja ehkä alkaa ratsastamaankin siellä.” ”Ja hankkia hoitoponit”, Vera innostui. Hän oli noussut seisomaan, ja alkoi pakkaamaan tavaroitaan laukkuun. Sabine virnisti toisen innostukselle, mutta alkoi hänkin tehdä lähtöä. He tosiaan olivat menossa katsastamaan tallia. Lauttamatka tuntui kestävän ikuisuuden. Talli ei tosiaan ollut ihan lähellä, vaan vielä lauttamatkankin jälkeen heidän oli ajettava skoottereillaan useampi kilometri. Lopulta he kuitenkin näkivät valkoisia lauta-aitoja ja niiden sisällä laiduntavia poneja. Vera huokaisi ihastuksesta. He hidastivat vauhtia ja suurin piirtein matelivat tallille, ihastellen miljöötä. Tuntui että siitä oli ainakin vuosi, kun Vera oli viimeksi nähnyt hevosia, vaikka vasta alle kuukausi sitten he olivat hyvästelleet hevosystävänä Suomessa. ”Onkohan täällä tänään tunteja?” Sabine pohti epäileväisenä heidän jättäessään skootterit parkkipaikan laidalle. ”On kuitenkin kesä ja kaikkea.” ”Ei kai hevoset sentään koko kesää lomaile”, Vera tuhahti, vaikka uskoi Sabinen voivan hyvin olla oikeassa. Heinäkuu oli kuuminta ja parasta aikaa lomailulle. Tytöt astelivat eteenpäin kohti tallia ja ilokseen näkivät puomien yli ravaavia ratsukoita. He jäivät kentän laidalle katselemaan tuntia, joka näytti koostuvan nuoremmista ratsastajista. Uraa pitkin kiersi yhteensä kuusi ponia, toinen toistaan suloisempia. Erityisesti kärpäskimo ruuna kiinnitti Veran huomion. Se ei tosin tainnut olla kovin osaava, sillä se jolkotti menemään jäykän näköisenä. Toisaalta se saattoi kyllä johtua myös ratsastajasta, joka hytkyi selässä kuin perunasäkki. Kyllä, se oli ehdottomasti todennäköisempi syy. Sabine oli kaivanut netistä esiin tuntihinnaston ja kalenterin. Tytöt olivat kiinnittäneet huomionsa ratsastustunnin sijaan nyt siihen. ”Montakohan viikkotuntia me saataisiin?” Vera pohti. Hän halusi ehdottomasti ainakin estetunnille, ja koulutunneistakaan ei olisi haittaa kilpailuja ajatellen, mutta täällä oli tarjolla myös maastoestetunteja! Voisikohan hän mitenkään uskotella vanhemmilleen, että kolme viikkotuntia oli ehdoton välttämättömyys? ”Luulisin, että kaksi viikkotuntia on maksimi”, Sabine kuitenkin järkeili. Veraa ärsytti, mutta myönsi siskonsa olevan oikeassa. Sen verran he olivat saaneet ratsastaa aikaisemminkin. ”Mutta voidaanhan me tehdä hevosten kanssa muutakin, varsinkin jos me saadaan hoitohevoset”, ehdotti Sabine. Veran mielestä se ei kuitenkaan ollut lainkaan sama asia. Miten hevosten harjailu muka auttaisi voittamaan ruusukkeita? Ratsastustunti päättyi, ja ratsukot kävelivät jonossa talliin. Vera ja Sabine seurasivat perässä, katsellen uteliaina ympärilleen. Talli näytti aivan vanhalta maalaisrakennukselta, mutta sinne oli ahdettu yllättävän monta karsinaa. Sabinen mielestä talli oli sympaattinen, mutta Vera ajatteli sen olevan pikemminkin vanhanaikainen. Mutta mitä saattoi olettaakaan tällaisessa pienessä saarikylässä olevalta ratsastuskoululta. ”Etsittekö jotain?” eräs ratsastajista kysyi pidellen suitsia kädessään. Tytön ilme oli aavistuksen koppava, ja Vera arveli, etteivät he Sabinen kanssa näyttäneet kuuluvan tallin vakiokalustukseen. Sen lisäksi, että he haahuilivat pitkin tallia, olivat he pukeutuneet farkkushortseihin ja narutoppeihin. Ei optimaalisin varustus ainakaan ratsastukseen. ”Kunhan katsellaan”, Vera vastasi kuitenkin nopeasti. Sabine tuijotteli tallin lattiaa selkeästi toivoen, että voisi kadota näkyvistä. Suitsia kantava tyttö tuhahti ja asteli heidän ohitseen ulos tallista. Vera kohautti olkiaan ja jatkoi tallin tutkimista. ”Ehkä meidän pitäisi mennä”, Sabine ehdotti varovaisesti. ”Vastahan me tultiin”, Vera sihahti, mutta myöntyi lopulta lähtemään. Tuskin he olisivat tänään voineet edes ratsastaa. Kotimatka tuntui lähes yhtä pitkältä kuin aiemminkin, mutta lauttamatkaa joudutti iloinen puheensorina tulevista ratsastustunneista ja hoitoponeista. Kotona he ilmoittivat vanhemmilleen haluavansa tunneille. Eivätkä vanhemmat voineet muuta kuin myöntyä. Veran mielestä se oli vähintä, mitä he voivat tehdä – olihan Vera ja Sabine sentään pakotettu muuttamaan tänne kirotulle saarelle vasten tahtoaan. Onneksi täällä oli sentään poneja.

[Poniope Reetta]

Vera 11.7.2021 

Voi ettien että... Nähdessään kaksi arkivaatteisiin sonnustautunutta eksynyttä lammasta ei voi kuin pysähtyä muistelemaan omia ensiaskeleitaan täällä autonomisen saaren kamaralla. Ei se totisesti helppoa ollut (jos kohta on vieläkään?)! Väittävät, että suomalaiset ovat sisäänpäinkääntynyttä porukkaa, mutta koetappa päästä porukoihin saarella. No, jos jokin on varmaa, niin tämän lilapään suosikkitytöt tulevalle kaudelle taisivat juuri löytyä! Meikäläinen on valmis tekemään mitä vaan, että nää tytöt saa just ne ponit, jotka haluaa.

Thank God there's ponies!

5TP

[Sopher]

                                                                                    Luku 1



                                                                                                                            “Uusi talli“



Astuin alas pyöräni satulasta alkaen taluttaa sitä. Jalkoihini sattui yhtäkkinen polkeminen kulkuneuvolla tänne, mutta halusin välttämättömästi päästä paikalle mitä pikimmiten. Minä, jos kuka oli törmännyt google-hakureissullaan saaren ihka ainoaan (ja myös ensimmäiseen) ratsastuskoulu toimintaa ylläpitävään talliin.



Olin toden teolla kyllästynyt vuokraamaan tätini Eleanorin lämminverihevosia, jotka asustavat eräällä ravitallilla vähän matkan päässä täältä, joten tietenkin aioin tietenkin mennä katsomaan paikkoja. Olin aluksi epäileväinen siitä, että pääsisin polkemaan rauhassa isoa tietä pitkin, mutta onneksi tähän aikaan autot eivät paljon kulkeneet kyseistä pätkää, koska suurin osa niistä oli jäänyt odottelemaan iltapäiväruuhkan hellittämistä possujunaan.



Kello oli jo lähempänä neljää, vaikka taivaalla aurinko porotti vieläkin täysillä. Täytyy myöntää, ehkä tällä kertaa olisin voinut ottaa T-paidan tummansinisen hupparini tilalle, mutta tehty mikä tehty. Hento tuuli kuitenkin helpotti oloani ja aloin taluttamaan pyörääni hiekkatietä eteenpäin, jättäen samalla pyöräilykypäräni vahingossa päähän.



Voi nyt helvetti. Ennustettavissa oli, että vanha ja uskollinen pyöräni rikkoituisi jossain vaiheessa, varmaankin suurinpiirtein hajoaisi käsiin, joka tapahtui juuri taluttaessani sitä pitkin hiekkatietä. Muutama räsähdyksen kuullut lintu nousivat ilmaan rääkyen ja lensivät kauas pois tapahtumapaikan läheltä. Eturengas oli pyörinyt ojaan, josta minun tietenkin piti hakea se. Nyt minulla ei enää ollut mitään kulkuneuvoa, joten ei auttanut muu kuin Eleanorille soittaminen ennen kotiin lähtöä, minkähänlainen keskustelu siitä sitten tulisi...



Sain pyörän ja siitä irronneen eturenkaan tuskallisesti raahattua mukaani paikkaan, josta voisin ottaa ne “helposti” mukaan Eleanorin autoon, mutta niiden tulevaisuutta en voinut taata. Minulla oli aavistus että täti pakottaisi minut heittämään entisen pyörän kaatopaikalle, koska olin mukamas antanut sille liian paljon toisia mahdollisuuksia. Ehkä nyt pyörä vihdoinkin ei ollut korjattavissa, vaikka siitä olikin irronnut vain eturengas, oli kaikenlaiset kiinnikkeet rikkoutuneet eikä sitä saisi enää takaisin paikalleen.



Päästessäni vihdoin vanhan oloisen talliin sisään aikaa oli kulunut reilut kaksikymmentä minuuttia. Ei se minua erityisesti kiinnostanut, ajan katsominen vaan oli tavalla tai toisella tapa, kun olin hermostunut tai muuten vaan stressaantunut. Tässä tapauksessa jälkimmäinen piti paikkaansa, koska olin lähtenyt kotoa sellaisella kiireellä sanomatta mitään, että isäni tulisi pitämään joutavan saarnan ja nukahtaisi sitten jossain vaiheessa sitä. Niin se aina tuntui menevän.



Ei ollut tapaistani syventyä ajatuksiini niin paljoa, etten huomaisi ympärilläni tapahtuvia asioista lainkaan, mutta selvästi tämä päivä rikkoi hiljalleen aivoihini muodostunutta “lakia”. Heilautin päätäni pari kertaa ympäriinsä, jotta keskittyisin muihin kuin omii ajatuksiini. Niihin en haluaisi hukkua täysin, en tällä kertaa.



Rakennus oli ulkoa punavalkoinen, joten olin yllättynyt karsinoiden ollessa maalattu jonkinsävyisellä vaaleanvihreällä. Maali ei selvästi ollut uusimpaa mahdollista, jonka huomasi pienistä halkeamista siinä, josta näkyi alla oleva puu. Talli vaikutti mielestäni ihan mukavalta, mutta harmillisesti se oli ainoa, jonka ehdin tänään tutkia. Ensi kerralla kiipeäisin jyrkähkön ylämäen ylös ja katsoisin mitä sen päällä olevalla paikalla olisi annettavaa.



Menin takaisin hajonneen pyöräni viereen ja etsiskelin tätini numeron puhelimestani, joka oli helppoa, koska en ollut vaihtanut monenkaan kanssa puhelinnumeroita. Kesti kaksi, kolme sekuntia, kunnes linjan toisesta päästä kuului kirkas naisen ääni.

[Poniope Reetta]

Sopher 31.7.2021 

Voi että miten kivaa saada uusia kasvoja tallille! Taisitpa mennä hevospuolen tunneille, mutta ei se mitään. Rohkeesti vaan mukaan poppooseen, ei me purra! Ainakin oletin, että eksyneenä ponilassa vaellellut tyyppi olit sä, en toki mene vannomaan. Täällä ramppaa nykyään vieraan näköstä porukkaa niin paljon ettei perässä meinaa pysyä. 

3TP

[Sabine]

Tulikoe

keskiviikko 4.8.2021

Sabine ei voinut uskoa, että Vera oli sillä lailla työntänyt hänet bussin alle – toisin sanoen ehdottanut Viljan edessä, että hän voisi alkaa vuokraamaan Caroa. Vielä hämmästyneempi hän oli siitä, kun Vilja ei ollutkaan nauranut päin naamaa, vaan oli jopa ehdottanut koeratsastusta. Sabine ei ollut uskaltanut sanoa siihen mitään. Olisi mahtavaa päästä vuokraamaan yksäriä, mutta samalla hän pelkäsi kuollakseen mokaavansa täysin, jos menisi kokeilemaan. Entä jos hän tippuisi heti alkukäynneissä? Vilja ei taatusti sen jälkeen uskoisi, että hän osaisi ratsastaa lainkaan.

Nyt kun Vera oli saanut tallilta hoitohevosen, he olivat käyneet sen luona lähes päivittäin. Sabine ei muistanut, milloin sisko olisi viimeksi puunannut jotain ponia niin ylpeänä, kuin nyt. Reksi vaikutti kivalta ponilta, vaikkakin välillä vähän häslältä, mutta juuri sellaisista Vera piti. Sabineakin houkutteli hoitohevosmahdollisuus, mutta ensin oli selvitettävä, uskaltaisiko hän yrittää Viljan hevosen vuokraamista.

Tallin ulkopuolella Vilja oli vaikuttanut Sabinen mielestä aika ylimieliseltä, eikä yhtään sellaiselta, jonka kanssa hän olisi voinut kuvitella ystävystyvänsä. Kuitenkin tallilla Vilja oli melko mukava.

Ja niin Sabine oli ottanut puhelimen käteensä ja viestittänyt Viljalle olevansa kiinnostunut tulemaan kokeilemaan Caroa. Päiväksi sovittiin keskiviikko, ja koko alkuviikon hän oli niin jännittynyt, että pystyi hädin tuskin syömään. Opettajat olivat kyllä aina kehuneet, miten siististi ja pienin avuin hän ratsasti, mutta entä jos Caro ei suostuisi liikkumaan mihinkään? Kauhukuvat pieleen menneestä ratsastuksesta tulivat jopa Sabinen uniin.

Keskiviikko kuitenkin lähestyi, ja Sabine ja Vera lähtivät tallille. Sabine jännittyneenä, Vera enemmän innoissaan ja kateellisena. Vilja oli jo hoitanut ja varustanut tammansa valmiiksi, ja odotteli kentällä sen selässä. Sadekuuroja oli tullut tasaisesti koko aamupäivän, mutta nyt taivas näytti melko pilvettömältä, joten kastumista ei ehkä tarvinnut pelätä.

”Oletko valmis?” Vilja huikkasi ja laskeutui punarautiaan tamman selästä. ”Mä vähän testailin sitä jo, että millä fiiliksellä se on...”
”No, millainen se on tänään?” Vera kysyi innoissaan jo ennen kuin Vilja ehti lopettaa lausettaan.

Sabine ei ymmärtänyt, miksi Vera oli niin innoissaan siitä, että pääsi katsomaan siskonsa ratsastusta. Ehkä hän toivoi, että jotain jännittävää tapahtuisi. Sabine taas toivoi, että kaikki sujuisi mahdollisimman rauhallisesti.

”Se oli aika pirteä”, Vilja kuitenkin kertoi, eikä Sabinen olo tuntunut yhtään rennommalta. Hän kuitenkin nousi rohkeasti tamman selkään, keräsi ohjat ja lähti tunnustellen liikkeelle. Vera ja Vilja juttelivat rennosti kentän reunalla, mutta Sabine saattoi tuntea tyttöjen arvioivat katseet selässään.

Eihän Sabinen ratsastuksen taso päätä huimannut, mutta ainakaan hänellä ei ollut ongelmia saada Caroa liikkeelle. Hän yritti istua mahdollisimman hiljaa ja rauhallisesti, sillä tamma tuntui siltä, kuin olisi voinut singahtaa sivusuunnassa hetkenä minä hyvänsä. Se ei ollut mikään kovin helppo ratsu. Yleisö oli hiljaa, joten Sabine kuvitteli selviävänsä hommasta ainakin kohtalaisesti. Hän kokeili vähän voltteja ja ympyröitä ravissa ja teki muutaman noston laukkaa. Tamma tuntui hienolta, vaikka se varmasti näytti Sabinen alla vain murto-osan potentiaalistaan.

Lopulta Sabine antoi ohjan valua pidemmäksi ja taputti tammaa varovasti kaulalle. Se käveli reippaasti eteenpäin, eikä Sabine uskaltanut päästää ohjaa täysin vapaaksi. Vilja ja Vera lähestyivät ratsukkoa. Vera näytti siltä, kuin olisi voinut haljeta kateudesta. Ei Sabinekaan voinut ymmärtää, että Vilja oli antanut hänen kokeilla hevostaan. Mikä kokemus!

”Se oli aika kiva”, Sabine henkäisi laskeutuessaan tamman selästä. Tytön kasvoille levisi helpottunut hymy.

[Inkku R.]

17.8.2021 - Näyttävä sisääntulo

Roki saapui Kuuvuoreen - no, vähintäänkin näyttävästi. Kauppakirjoihin oli lyöty nimet alle, oripoika oli käynyt klinikan kautta ja aloittaisi uuden uransa lyhyen saikun kautta. Kaikki oli sujunut kuin kirjoissa; Roki oli kuulemma matkustanut hyvin ja käyttäytynyt klinikallakin kuin hymypoikapatsas. Vieraskoreutta, ehkäpä? Tai sisäsyntyistä valkotakkipelkoa? Krhm, syystäkin, tässä tapauksessa... Yleensä kukaan ei kiinnitä juuri huomiota kun tämän kokoisen tallin pihaan ajaa hevosauto, mutta toista se oli tänäaamuna. Roki potki hevosrekan seiniä niin että koko laitos huojui. Kuski hyppäsi alas, löi paperit syliini ja avasi ovet ennätysvauhdilla. Ruuna syöksyi alas ramppia sellaista vauhtia, että lähimmistä ovista pisti lukuisat pääparit ulos ihmettelemään, mikä moista kolinaa pitää.

"Pidä hyvänäsi!" Tuttu kuski, tilauslinja-autoa leipätyökseen ajava Petterson, äyskäisi. Syliini ilmestyi vielä pitkä juoksutusliinakin. "Ei sitä voi pidellä, huonon ostoksen nyt teit, rouva."
Petterson ei jäänyt kuuntelemaan kiitoksia vaan kurvasi autonsa pölypilven saattelemana pois pihasta.
"Jaa, olisinhan minä voinut kahvit tarjota", mutisin, toinen sentään oli ajanut Sveitsistä saakka. Kohautin olkiani. Roki pyöri tyhjentyneellä tallipihalla ympyrää kuin mikäkin venäläinen ripaskantanssija. Sulloin paperit farkkujen takataskuun ja lähdin taluttamaan uusinta ostostani kohti tallia.

"Pientä koulutusta", hihitin itsekseni. Niin Rokin myyjä oli todennut: että Roki kaipasi vain pientä uudelleenkoulutusta. Taputin ruunikon hikistä kaulaa. "Sitä sinä totta totisesti tarvitset."

♥ Roki

[Lina K.]

Eri väriset lehdet rapisivat lenkkareideni alla, kun kävelin autolle. "Vähän tuo tammi on tuossa talon nurkalla huono", Agnes sanoi ja huokaisi syvään. "Onhan se, mutta komeahan se on. Haravoidaan, kun tullaan kotiin", Peter hymyili ihaillen suurta ja ylvästä, oranssilehtistä puuta.

Me oltiin nyt asuttu Kuumolassa jotain puolitoista vuotta. Tänne piti muuttaa isän töiden perässä enkä mä ole vieläkään oikeen kotiutunut. Mun vanhemmat tietää, että mä ikävöin tallille ja ennen kaikkea Uuskaarlepyyhyn jäänyttä hoitohevostani, tallikavereita ja parasta ystävää. Oon mä tutustunut uusiin ihmisiin, mutta en niin syvästi, mitä ehkä haluaisin. Jotenkin sulkeuduin omaan kuoreeni, kun se ratsastusonnettomuus tapahtui.

Ruska oli todellakin kauneimmillaan juuri nyt. Tällaiset lämpöiset, aurinkoiset päivät oli mun suosikkeja, sillä rakastan syksyä ylikaiken. Eikä tämä Pennilä niin ankea paikka loppusessaan ollutkaan, mitä ajattelin. Ei se siltikään vielä koti ollut.

Iskä kaarsi isolta tieltä hiekkatielle. Sen varrella oli aivan samanlaisia tammipuita, mitä äiti hetki sitten kotona manasi. Puiden lisäksi tienvarrella näkyi hevostarhoja, jossa auringonvalossa kylpi monta erilaista hevosta. Mun sydäntä alkoi lämmittämään. Hevosia. Ratsastus. Ja sitten iski kroppaani valtava ahdistus.

Isä katsoi mua taustapeilistä takapenkille. "Lina, onko sinulla kaikki hyvin?", hän kysyi harmaiden kulmiensa alta huolestuneena. "Ihan joo. Ahdistaa vaan. Voidaanko pysähtyä tähän tien varteen?", tiedustelin isältäni. Hän nyökkäsi ja parkkeerasi autonsa pienemmän tallin nurkille.

Suljin silmäni ja henkäisin syvään. Aurinko lämmitti kasvojani. Täällä aidosti tuoksui hevonen ja heinä. Nuuhkaisin syvään ja avasin silmäni. Valkoisten aitojen takana seisoi utelias kirjava poni js se hörähti minulle vienosti.

"Lähdetään vain kotiin. Tullaan joku päivä uudelleen, paremmalla menestyksellä. En halua, että tämä tunne on silloin niin läsnä, kun menen uuteen talliin", totesin ja hymyilin leveästi, vaikka ahdistus edelleen tuntuikin pieninä säikeinä ympäri kehoani.

[Lina K.]

Uusia unelmia
7. lokakuuta 2021

Mä niin kovasti kaipasin hevosen selkään. Kaipasin sitä, että näin syksyisin saisin pukea ylleni paksun villapaidan ja kääriä kaulalle mummun tekemän huivin. Painaa kypärän syvälle päähän ja istahtaa hevosen selkään. Laukata hiekkatiellä, johon pudonneet lehdet olivat tehneet kirjavan maton. Loppukäyntien ajan naureskella vedet silmissä ystävän kanssa, kun hevoset olivat innostuneet laukkapätkästä. Haluaisin tuntea taas sen ajattomuuden ja vapauden tunteen. Haluaisin taas pystyä hengittämään, tuoksutella heinän ja hevosen sekaista tuoksua, silittää talvikarvaan vaihtavaa turkkia. Olla läsnä, elossa.

Sen sijaan mä olen tässä. Vapisevin jaloin Kuuvuoren ratsutallin oven edessä odottamassa, milloin jalkani suostuvat tottelemaan ja vievät mut talliin. Aurinko on hiljalleen jo laskenut ja taivaan peittää pilvet. Se oli luvannut illaksi vesisadetta ja nähtävästi se pian alkaisi, sillä tunnen kuinka vesipisarat ropisevat olkapäilleni. Tallin ikkunoista loistaa lempeä valo. On aivan hiljaista.

"Mutta tyttö hyvä, tule sisälle sieltä sateesta!", sanoo ystävällinen naisääni, johon havahdun. Lopulta jalkani toimivat ja ne kuljettavat mut ratsutalliin. Tästäkö se oikeasti viimein alkaisi? Jos nyt olisin voittanut sen ensimmäisen pelon; uuteen talliin, henkilökuntaan ja ennen kaikkea uusiin hevosiin tutustumisen.

[Inkku R.]

Lina K. 6. & 7.10.
Tervetuloa Kuuvuoreen! :-) Näissä pätkissä vallitsi aivan ihana syksyinen tunnelma, johon olisi voinut uppoutua pidemmäksikin aikaa. Kerrassaan helppoa ja vaivatonta luettavaa. Helppo samastua jännitykseen, sen oikein tuntee nahoissaan! Jään mielenkiinnolla odottamaan Linan tarinan jatkoa.

2,5TP