4.10.
Jalat tutisivat vielä Ellenin kävellessä takaisin ponitallille. Se oli sellaista hyvää jännitystä: kaikki oli mennyt (suunnilleen) nappiin eikä hän ollut pudonnut.
Lenni seisoi karsinansa perällä toista takajalkaa lepuuttaen ja päätään roikottaen. Ellen avasi oven varoen häiritsemästä vanhusponia. Sillä oli jo aika pitkä talvikarva ja pörröinen harja.
- Voi miten suloinen, Ellen hymyili hyvillään siitä, että juuri tuo oli hänen hoitoponinsa. Hän oli pakahtua ylpeydestä voidessaan sanoa niin vihdoin. Koko ikänsä hän oli haaveillut tästä hetkestä - tankannut kaiken tiedon mitä kirjakerhon heppakirjoista irtosi ja lukenut tuhansia sivuja onnekkaista tytöistä, joilla oli hevosia ja jotka osasivat ratsastaa. No, nyt hänelläkin oli sentään hoitohevonen. Ellen lähestyi Lenniä varoen. Ruuna liikautti korvaansa hänen suuntaansa muttei tehnyt elettäkään kääntyäkseen kohti, niin kuin Hessu oli heti tehnyt. Ilmeisesti olet yhtä ujo kuin minäkin, Ellen ajatteli, päättäen antaa Lennille aikaa.
- Mitä sä luulet tekeväsi? Tuima ääni tuikkasi käytävältä. Ellen kääntyi kannoillaan.
- Tää on mun hoitoponi, Ellen julisti ylpeänä. - Mä hoidan sitä.
- Mistä lähtien? Vaaleatukkainen tyttö nyrpisti nenäänsä. - Se on mun hoitoponi.
Ellen valahti aivan kalpeaksi. Oliko tässä käynyt jokin virhe? Ei kai Irene ollut sanonut väärän ponin nimeä hänelle? Ei kai hän vaan sekoittanut Lenniä johonkin toiseen poniin, ei kai -
- Mut...
- Ei mitään muttia, tyttö äyskähti, kato vaikka. Hän ojensi Ellenille iPhoneaan, jonka näytöllä oli lista kaikista Kuuvuoren poneista. Se oli pitkä lista! Ellen selasi L-kirjaimen kohdalle ja nieli säikähdyksensä.
- Ellen siinä lukee, hän sanoi rauhallisesti. - Katso vaikka.
Tyttö nappasi puhelimen takaisin ja nyrpisti nenäänsä.
- No mut mä oon sen ykkönen, hän ilmoitti sävyyn, josta ei kiisteltäisi. - Mä hoidan Lenniä.
Voi ei, Ellen puri huulta. Eikö hän antaisi Ellenin hoitaa ollenkaan?
- Mut sulla kävi tuuri, tyttö jatkoi, tunkien puhelimen taskuunsa. - Mun pitää mennä bussille, joten sä saat harjata ja laittaa sille loimen.
Tytön silmissä välähti ilkeästi. - Oon muuten Mia. Mojdo!
Ellen jäi tuijottamaan loittonevan selän perään. Miallakin oli sellainen takki, jossa luki Kuuvuori ja oma nimi sen alla. Ellen ei olisi halunnut tuntea tippaakaan kateutta, muttei voinut sille mitään.
Sentään hän saisi harjata ja loimittaa Lennun tänään. Ei kai se kovin vaikeaa voinut olla? Hän tarttui tuumasta toimeen, nappasi juuriharjan käteensä ja vei sen ruskealle karvalle. Lenni vei korviaan taakse kuin aikoisi luimia, mutta tulikin toisiin aatoksiin. Se vain seisoi Ellenin harjatessa sitä varovaisin ottein. Lenni ei ottanut kontaktia samalla tavalla kuin Hessu, mikä vähän harmitti Elleniä. Toisaalta, heillä olisi kaikki maailman aika tutustua toisiinsa. Eihän hänkään tykännyt, jos joku tunki kättelyn sijaan halaamaan.
- Otetaan ihan rauhakseen, Ellen mumisi ruunalle. Lenni maiskautti suutaan kuin myöntymisen merkiksi. Ellen uskaltautui kohottamaan kätensä ja rapsuttamaan ruunan kaulaa. Se ravisteli itseään.
- Okei, ei sitten vielä. Ellen jatkoi harjaamista, puhdisti kaviot ja harjasi vielä kertaalleen toisella harjalla. Hän kampasi jouhet siistimmiksi, vain todetakseen, että ne ampaisivat saman tien takaisin sen näköisiksi, kuin kukaan ei koskaan olisi setvinyt niitä. Kunnon resupekka!
Sitten koitti loimittamisen aika. Loimi roikkui karsinan ovessa siistissä nipussa. Ellen otti sen syliinsä, vain todetakseen että se oli yllättävän painava. Ei niin painava kuin satula, mutta hankalamman mallinen. Mistä hän tiesi, miten päin se kuuluisi laittaa? Ellen pähkäili hetken, etsien loimesta jotain järkevää osaa. Fleece sähköistyi ja ritisi inhottavasti. Lenni luimi ja peruutti kauemmas.
- Ongelmia paratiisissa? Hämärästi tuttu ääni kysäisi huvittuneena. Se oli se sama poika, johon Ellen oli ennen ratsastustuntiaan törmännyt. Kuumotus lehahti poskille.
- Ykköshoitaja vaan lähti, Ellen sai soperrettua.
- Taidat olla uusi täällä? Poika hymähti, pujahtaen ovesta sisälle karsinaan. Se tuntui yhtäkkiä kamalan ahtaalta. Ellen sai vain nyökättyä. Poika kaappasi loimen hänen käsistään, pyöräytti sen tottuneesti ponin selkään välittämättä luimivista korvista.
- Katso tämä kohti korvia, poika selosti - ja sitten nämä tulee mahan alta ristiin.
Ellen nyökytteli tuntien itsensä ihan aloittelijaksi. Joka hän toki olikin.
- Ei kukaan ole seppä syntyessään. Jonas. Poika ojensi kätensä. Tarkemmin katsottuna hän olikin enemmän mies kuin poika, takuulla monta vuotta vanhempi kuin Ellen. Puna senkun syveni.
- Ellen, hän sai sanotuksi tukahtuneella äänellä.
- No, Ellen, harjoitus tekee mestarin. Ja kohta jo oletkin meikäläisen esteryhmässä, Jonas virnisti. Ellen jäi typeryneenä katsomaan toisen perään, muistamatta edes kiittää tätä avusta. Hitto että pitääkin aina olla tällainen tuppisuu! Ellen moitti itseään. Hän irrotti riimunnarun ja riimun Lennin päästä. Ruuna pukkasi häntä kylkeen turvallaan. Ellen hymyili, rapsutti ponia kaulasta.
- Ehkä tämä tästä, hän mutisi.
