14.10. ~ Ensimmäinen
Olisihan se pitänyt arvata. Tein ehkä siihen astisen elämäni pahimman virheen suostuessani mukaan mihin tahansa harrastukseen, jonka 6-vuotta täyttänyt tyttäreni keksisi valita. Piirrustuskoulusta olisi käytännönhyötyä tällaiselle mämmikouralle, entäpä teatterikerho? Tilitoimistolla kaivattiin aina heittäytymistaitoja. Ja paskat, totta kai Ada valitsi kaikista maailman (no okei, Pennilän maailma oli aika suppea) ponikerhon. Eikä se tietenkään riittänyt, vaan paikalliselta tuoreelta ratsastuskoululta piti saada koko paketti: ponikerhon lisäksi piti päästä ponitalutukseen, saada oma hoitoponi ja mitähän vielä.
Niinpä meikäläinen seisoskeli valtavan tallikompleksin pihalla eksyneempänä kuin kansiosta lattialankkujen väliin pudonnut tilinumerolappunen.
"Jösses", mutisin itsekseni letkan hevosia taluttajineen kävelessä ohitsemme. Ada hihkui ja veti hihaani.
"Elähän hätäile", toppuuttelin, vaikkakin aika turhaan. Oletko yrittänyt hillitä superinnokasta kuusvuotiasta unelmiensa kohteessa? Sitähän minäkin. Ada riuhtoi hihansuita ja huitoi kohti rakennuksista suurinta. "Tonne noin! Tonne! Meidän pitää mennä sinne, iskä, siel on mun hoitoponi."
"Okeiokei, rauhotu nyt", puuskahdin, ottaen ensimmäisen haparoivan askeleen kohti tallia.
Pöllähdettiin sisään rakennukseen, joka ei kyllä muistuttanut tallia. Vastassa oli limsa-automaatti, kaappeja, ainakin tuhat ovea ja luukku, joka näytti kutsuvalta. Sen takaa paljastui toimisto. Ah, jotakin tuttua.
"Kukkuu." Koputin luukkua, yrittäen epätoivon vimmalla pidellä Adaa edes hetken aloillaan. Sille riitti kaappi, joka oli sullottu täyteen kypäriä ja raippoja. Päästin irti ja tyttö parkkeerasi ihmettelemään samettipottia haaveileva katse naamallaan.
"Ai, moi", brunette kääntyi luukkua kohden. "Asiakaspalvelu alkaa vasta vartin päästä-"
"Ei mee kauaa", lupasin, kaivaen mahdollisimman siedettävän hymyn naamalleni. Uskokaa tai älkää, jouduin vähän pinnistelemään. "Tää tahtois ponikerhon lisäksi talutustunneille ja oman hoitoponin."
"Katsotaanpas, minkäs ikäinen hän on - meillä on ikäryhmätunnit lapsen kehityksen muk-"
"Ja siinä on semmonen juttu, että meikäläisenkin pitäisi olla mukana. Lupaus, katsos. Tota, viis- eikun kuus." Korjasin äkkiä, mutta Ada ehti jo huutaa väliin KUUS, PÖLJÄ.
"No, hoitoponin saa valitettavasti vasta 13 täytettyään", brunette pahoitteli, sipaisten kiehkuran korvan taakse, "mutta ponikerho- ja talutus kyllä onnistuu. Mikäs neitokaisen nimi on?"
Täytettiin litania pakollisia papereita. Meidän taakse oli ilmestynyt joku teini, joka naputti puhelintaan kiivaasti ja vilkuili välillä tekoripsiensä lomasta sen näköisenä, että tässä oli nyt kestänyt jo ainakin viis minsaa.
"Ponitalutus on joka maanantai kello puoli neljästä neljään", Ireneksi esittäytynyt nainen hymyili papereita niputtaen. "Ja huoltajan tulee olla mukana."
Jaahas, se tiesi aikaista poistumista pääkallopaikalta joka maanantai. Ja sehän tiesi venymistä jonakin toisena päivänä.
"Niin ja-", olin jo kääntymässä kohti Adaa, joka kökötti tuolilla limsa-automaatille kiukkuisena, koska sieltä ei saanutkaan pulloa ilman kolikoita, kun Irene jatkoikin.
"- meillä on juuri alkanut hoitokurssi hoitohevosista kiinnostuneille. Siellä olisi paikkoja vielä vapaana, mikäli kiinnostaa."
Kohotin toista kulmaa. "Jaa?"
"Niin, lupaus on lupaus", Irene vinkkasi silmää Adalle jonkin heppakerhoesitteen ojentaen. Kohautin olkiani. Niinhän se oli.
"No, maanantaihin sitten."
