Caron päiväkirja

[Vilja Väänänen]

Kuuvuoressa yksärinä 14.07.2021 ↝
om. Vilja Väänänen

[Vilja Väänänen]

Punaisen tamman maihinnousu
ke 14.07.2021

Kaikki oli helvetin sekavaa. Olin hukassa sekä tuoreen hevosenomistajuuteni kanssa, että kirjaimellisesti tallin pihamaalla. Paikka oli kyllä näköiseni, se täytyi myöntää - kukapa ei hienostuneesta ja modernista ratsastuskeskuksesta pitäisi. Narun päässä steppasi maisemanvaihdoksesta tuohtunut punainen tammani ja jonka kipakkaan hirnuntaan joku jostain kaukaa vastasikin. Toivoin vain, että Caroa ei ainakaan tarvitsisi kuljettaa joka päivä näistä kauimmaisista tarhoista ylämäkeen (!) toisella puolella pihaa olevaan tallirakennukseen asti. Se kuulostaisi jo melkein urheilulta. A-aa, se ei kävisi.

En vielä osannut sanoa, kuinka innoissani olin siitä, että tallilla pyöri myös ratsastuskoulutoimintaa. Toisaalta näytti siltä, että ratsastusalueiden suhteen oli ainakin valinnanvaraa, mikäli sattuisi tuntien kanssa samaan aikaan tallille. Täytyisi selvittää asia.

Äiti lupasi huolehtia trailerin siivouksesta sillä aikaa kun lähdin Caron kanssa tutkimaan uutta kotiamme. Kun ketään ei kuitenkaan näkynyt mailla eikä halmeilla vielä kymmenenkään minuutin hortoilun jälkeen, päätin soittaa äidille. "Soita sille tallinomistajalle että mihin oikeen pitää mennä, mä en löydä täältä ketään."

Kuin käskystä lähellä rantaa olevan talon ulko-ovi aukesi ja tallinomistaja rymisteli vauhdikkaasti kuistin portaat alas. Hän ihasteli tovin uutta hevostani, kyseli tärkeitä tietoja Caron ruokinnasta ja muusta, sekä kertoi ummet ja lammet Kuuvuoren Ratsastuskeskuksesta. Avajaiset olisivat kuulemma vasta elokuun puolella, joten siihen asti saataisiin elää hyvin rauhallisessa ympäristössä. Sen jälkeen kaikki muuttuisi. (Tässä kohtaa olin mielissäni siitä, että saisin nauttia vielä muutaman viikon ruuhkattomista ratsastusalueista).

Irene katseli trailerin kanssa peruuttelevaa äitiäni ja totesi ilahtuneena, että ahaa, ai sun äidillä on pikku-e-kortti! 

Sydän melkein tipahti kurkusta. No kun ei ollut. Olin vain saanut vakuutettua äitini siitä, että hänen B-ajokortillansa saisi aivan takuuvarmasti ajaa kahden hevosen mentävää traileria koska jollain nettisivulla sanottiin niin. Oli siellä puhetta jostain kilogrammamääristäkin, mutta en jaksanut perehtyä niihin sen tarkemmin. Vaan ilmeisesti olisi ehkä pitänyt, sillä kokenut hevosnainen selvästi tunnisti jo kaukaa millä kortilla mitäkin kärryä vedettiin.

Nolotti. Pienen valkoisen valheen jälkeen aihetta piti vaihtaa nopeasti.

"No, mihin karsinaan isken tän?" kysyin, kun käsistäni alkoi loppua voimat säpsäkän hevosen pitelyyn (tai sitten ne valahtivat voimattomiksi säikähdettyäni traikkukeskustelua). Oli ollut eri asia pidellä poneja, kuin tuplasti massavampaa hevosta, mutta kai tähänkin tottuisi ajallaan.
Irene viittasi kädellään yläkentän suuntaan. "Laitumelle vaan vielä kun syötävää on."

Aha. Pitäisikö minun siis vain luottaa, että hevonen joka on juuri vaihtanut tallia ja omistajaa, riistetty kaikesta siitä minkä se koki aiemmin turvalliseksi kodikseen, antaisi noin vain ystävällisesti kiinni kun tulisin sitä huomenna hakemaan? Kerrassaan loistoidea! Muutenkin minun hintava laatuhevoseni ansaitsisi pikemminkin olla siistissä pikkutarhassa kuin yötä päivää nälkäisten paarmojen syötävänä. Parhaassa tapauksessa joku toisista laiduntajista potkaisisi sitä jalkaan jo heti ensipäivinään ja se olisi sitten siinä.

"Aa okei, no sepä kiva! Saavat elää oikein kunnon hevosen elämää", valehtelin ja yritin pitää hyvää kuvaa yllä itsestäni. 

Koin pienen helpotuksen päästäessäni Caron laitumelle juoksemaan parin muun hevosen laumaan. Se juoksi häntä tötteröllä tapaamaan uusia kavereitaan, jotka tervehtivät häntä kauhomalla etujalkojaan ilmassa. Kylmäävä pisto tuntui sydämmessäni, mutta Caro näytti väistävät luodit ketterästi.


Ei käy kieltäminen, etteikö hevosen omistaminen olisi snadisti ahdistanut. Kyllä se ahdisti. Olin nyt vastuussa kaikesta tähän hevoseen liittyvästä, enää ei voinut kysyä omistajalta varmistusta vaan minä olin se omistaja. Lisäksi koko pikku-e-traileri-valhe tuntui kylmänä kivenä sydämmessäni. Toivottavasti äitiä ei pyydettäisi ikinä kenellekkään kuskiksi tai totuus vielä paljastuisi.

[Rea]

Niin... Piti oikeen hierasta silmiä aamulla. Mitä kehveliä? Mistä lähtien Inkun tammaa oli kaksin kappalein?? Näinkö mä kahtena...?? EI, ei se niin voinut olla. Ei kun hetkinen! Sillä toisella oli harmaampi turpa, toisella pinkimpi. Toisella sukat kaikissa paitsi oikeessa takasessa, toisella puuttuu vaan oikeesta etusesta. Jösses. Mutta pakkohan se oli meikäläisenkin uskoa että niitä oli kaksi, kun löysin paperit toimiston pöydältä lojumasta. Oli taas Inkulla vissiin tullut kiire eikä ollut muistanut kertoa, että ei, Rilla ei ole monistunut, vaan talliin on tullut yksäri. Joka on prikulleen kuin Rillan kopio... Ainakin kun raahaa laitsalle aamuvesiä toinen silmä puoli ummessa, khyyllä sitä vähemmästäkin on aamukahvit vedetty väärään kurkkuun. Ainakin ne näyttää tykkäävän toisistaan, kaksi tulipunaista tammaa, siis. No. Hyvä. Rilla tulikin jo pari kertaa tylsyyttään aidoista läpi, ei olisi kovin hyvältä näyttänyt, jos edustusratsu olisi punkenut tärkeänä kisapäivänä aidoista. Ai juu, ehkä Inkku menee sillä kisoissa? Jaa-a. No mutta nyt mä taas vaan jaarittelen. Kiva saada talliin eloa!

T: Rea

ps. jos ne menee vierekkäisiin karsinoihinkin... A-P-U-A

pps. 6TP

[Vilja Väänänen]

Tiuhti ja Viuhti
la 24.07.2021

Odotin jo kuin kuuta nousevaa laidunkauden päättymistä. Olin lopen kyllästynyt - suorastaan raivoissani - kaikista niistä punoittavista paukamista raajoissani, joita hevospaarmat olivat minuun jättäneet ja siitä, että sain pyydystää hevostani aina varttitolkulla laitumelta. Aivan kuin tallimatka jo itsessään ei olisi tarpeeksi pitkä mantereelta saakka, niin reissuihini pystyi aina lisäämään +30min Caron pyydystystä varten. Oli sentään vielä kesäloma, mutta koulun taas jatkuessa syksyllä tulisin olemaan ajallisesti pulassa. "No, jos sulle vaan olisi kelvannut Fredrikin nuhjuinen maalaistalli niin ajankäytön ongelmaa ei olisi. Mutta ei, sinä halusit hevosesi parhaisiin mahdollisiin puitteisiin, etkä sitten jaksa edes käydä joka päivä siellä!" muistan äidin marmattaneen jo ensipäivinä. Kysehän ei ollut jaksamisesta, vaan siitä että..- no olkoot sitten saakeli, kyse oli prikulleen jaksamisestani. Osuin aina väärään aikaan lautalle ja jouduin joka kerta odottamaan sitä, joskus jopa kokonaisen tunnin mikäli olin juuri missannut edellisen lautan. Sain aina kulutettua puhelimeni koko akkuvirran odotellessani ja sen jälkeen sain vain pyöritellä peukaloitani lautan tuloon saakka. "Tilanne on Vilja se, että sä et voi seisotuttaa hevosta noin monena päivänä viikossa. Mä etsin sille vuokraajan" ja asia oli sillä selvä.

Painoin jarrukahvasta ja skootteri pysähtyi lautan keulalle. Lauttamatka itsessään oli onneksi varsin lyhyt, joten en yleensä ottanut edes kypärää pois päästä siksi aikaa. Kaivoin Kånkenini syövereistä Pepsi-pullon, mutta siinä vaiheessa oli todettava kypärän olevan vain esteenä ja otin sen pois. Antaessani kesäisen lempeän merituulen avata kypärän liiskaamat hiukseni, aloin kuulla takaani tirskuntaa. Käännyin oitis silmät viiruina katsomaan taakseni.

No ei helvetti. Sabine ja Vera, pari vuotta minua nuoremmat siskokset. He olivat muuttaneet alueelle kesällä ja tiedättehän, että pienellä paikkakunnalla kaikki (varsinkin saman lajin harrastajat) tiesivät toisensa. Me ei oltu koskaan juteltu, mutta olin antanut tytöille koulun pihalla kyllä arvostelevia katseita (koulun piha oli yllättävän hyvä paikka hengata skoottereillla iltaisin). He luulivat olevansa niin muodikkaita, mutta pyh sanon minä. Tiesin heidän harrastavan myös ratsastusta (olin stalkannut IG:stä), joten pelkäsin pahinta lautan kääntyessä kohti Penningeä.

Lautta nytkähti perille pääsyn merkiksi, jolloin ujutin kypärän taas päähäni. Painoin starttia ja odotin skootterini hurahtavan iloisesti käyntiin. Wruuut tsik tsik tsik tsik. Wruut tsik tsik tsik tsik. Hitto. Tsik tsik. Tsik. Ei vittu. "Jävla skit!" kirosin noustessani skootterin päältä nostaakseni sen keskijalan varaan. Aloin polkea sitä käyntiin, mutta pientä hörähdystä lukuunottamatta minkäänlaisia elonmerkkejä ei tapahtunut.

Lauttakuski alkoi katsella suuntaani jo ärtyisän näköisenä, sillä tukin lauttaan Penningestä saapuvien reitin. Hän nousi hytistään ja oli jo alkamassa laskeutua metallisia rappusia lautan kannelle, kun aloin huitomaan hänen suuntaansa kädellä. "Joo joo, mä menen!" Lähdin työntämään skootteria saarelle vältellen vastaantulevien lauttamatkustajien katseita. Perhanan mopo.

"Mä luulen, että Erik olis vaan tullut auttaa sua käynnistyksessä" kuulin toisen Dahlmanin huikkaavan.

Ai, sillä kuljettajalla oli nimikin. Ja noi tiesi sen. Olikohan ne mennyt tätä matkaa useinkin? "Pärjään ihan hyvin näinkin."

Kävelymatka oli kiusallinen. Yritin pitää reipasta vauhtia yllä raahatessani painavaa skootteria mukanani ja  noin kolmenkymmenen metrin takamatkalla laahustivat Sabine ja Vera. Ymmärsin ensimmäisen käännöksen jälkeen, että olimme menossa samaan paikkaan.

"Mä oisin kyl jättänyt sen skootterin siihen lautan rantaan. Aika turhaa kuljettaa sitä mukana jos se ei edes toimi", sanoi Vera. Hänellä oli hyvin  tympeä tyyli puhua, josta ei pitänyt lainkaan.

Minä en sietänyt nuorempien neuvoja alkuunkaan. Jos tarvitsin neuvoja, pyysin niitä. Muussa tapauksessa toivoin muiden olevan hiljaa. Veran näsäviisasteleva kommentti alkoi lähinnä vituttamaan, joten paiskasin skootterin suoraan ojaan ja jatkoin pysähtymättä matkaani eteenpäin.

"Wou... Ei tarvi alkaa riehuu", hän jatkoi ja muisti tuttuun tapaansa myös tirskahtaa perään.

Käännyin tyttöihin päin, jolloin molemmat pysähtyivät kuin seinään. Normaalisti olisin tässä kohtaa haistattanut vitut, mutta ilman pakokeinoa (=mopoa) oli turha alkaa haastamaan riitaa. Kaksi yhtä vastaan ei ollut reilu lähtökohta. Yritin pitää ääneni mahdollisimman rauhallisena kun sanoin: "Tein vaan kuten käskit. Siinähän se nyt odottaa kun tulen takaisin."

"Mihin sä oot ees menossa?"
"Oletan, että samaan paikkaan kuin tekin." Katselin Sabinen vaatetusta, ratsastushousut, pitkät ratsastussukat ja tallikengät. Tuskin ainakaan ovat mihinkään bileisiin menossa.
"Millä tunneilla sä käyt?" Sabine kysyi. 
Heilautin hiuskuontaloani olalta toiselle. Vihdoin joku kysyi tätä. "Mulla on oma hevonen."

Tytöt olivat ihan että uuh ja wauh, millanen se on ja kisaatko sillä. Sabine näytti innostustaan enempi ulospäin, kun taas Veraa oli vaikeampi lukea.

Tallille päästyämme tytöt seurasivat minua laitumen reunalle. Heillä ei varsinaisesti ollut tänään mitään suunnitelmia kun tunnitkaan eivät olleet vielä alkaneet, mutta he olivat tulleet vaan viettämään aikaa ja tutustumaan paikkoihin paremmin. Osoitin ilta-auringossa kuultavaa punaista tammaani, joka heti minut nähtyään otti muutaman juoksuaskeleen kauemmas. "Meillä on vielä vähän kommunikaatio-ongelmia sen kanssa."

Kerroin pyydystäessäni Caroa porkkanapussin kanssa, että olin vasta ostanut sen mutta jätin tietoisesti kertomatta sen olevan ensimmäinen oma hevoseni. Tavallaanhan se ei ollut, tai no oli todellakin, mutta olin käynyt niin pitkään vuokraponeillani että ne olivat tuntuneet melkein omilta. Paitsi että niistä minulla ei ollut mitään vastuuta, toisin kuin Carosta. Juu, eihän niitä oikeastaan siis voinutkaan verrata. Tämä oli ehdottomasti ensikosketukseni hevosenomistajuuteen.

Yllätyksekseni Vera sai napattua Caron aika nopeastikin riimun päähän. Jos en olisi ollut niin väsynyt Caron jahtaamiseen, olisin voinut olla vaikka mustasukkainen siitä, että hevoseni oli kiinnostuneempi Verasta kuin minusta. Annoin asian kuitenkin olla tällä kertaa. Kiitin Veraa ja otin hevosen itselleni.

Dahlmanit katosivat jonnekin, kun aloin varustaa Caroa ratsastusta varten. Sain verrytellä kaikessa rauhassa yläkentällä, kunnes näin toisen ratsukon puikkelehtivat kentän portista sisään. 

Lihavaa suomenhevosta taluttanut poika (POIKA!! Hevospoika hahaha) huudahti kysymyksen: "Sopiiko tulla tähän kentälle, vai mennäänkö me alakentälle?"

Nyökkäsin. Kaikin mokomin, oli mielenkiintoista nähdä millaisia muita hevosia tallilla asuikaan. Ja omistajia. Toisaalta tämä ei ollut mielestäni kovin lupaava alku, olin aina pitänyt ratsastavia poikia jotenkin outoina. En ainakaan itse kokisi, että voisin seurustella heppapojan kanssa. Oh hell no.

Poika ei kuitenkaan noussut selkään, vaan alkukäyntien jälkeen alkoi juoksuttaa liinaharjaista suomenhevosruunaa. Tapahtumassa ei ollut mitään näkemisen arvoista, joten keskityin jumppaamaan Caroa erilaisten taivutusten ja temponvaihteluiden avulla. Hommasta ei kuitenkaan tullut muuta kuin (lähes) itku, kun tuppasin aina ylisuorittamaan jos joku oli katsomassa ratsastustani tai kuvaamassa sitä. Silloin keskityin vain siihen, että hevonen kulki mahdollisimman tiiviissä ja korkeassa muodossa, millään muulla ei ollut väliä. Oikeasti tietenkin oli ja tässä kohtaa pitäisi ottaa hattu käteen ja nöyrtyä keskittymään myös muihin asioihin kuin pelkkään kaulan asentoon. Onneksi ensi  viikolla olisi ensimmäinen valmennuksemme. 

(Ja ainiin, ilmottautuin Carolla 80cm estekisoihin elokuussa. Enkä ole edes hypännyt sillä vielä kertaakaan. Pikkujuttuja, pikkujuttuja.)

[Vilja Väänänen]

Ukkosenjohdattimet kankitunnilla
ma 26.07.2021
(Irene Raineen kirjoittama tuntipohja täällä)

Periaatteessa tallin Facebookin irtotuntimainoksessa ei mainittu erikseen sitä että omalla hevosella ei saisi osallistua, joten minähän nakuttelin osallistumisen sekä tämän päivän kankitunnille, että ensiviikon estetunnille. Kuuvuoren käyttäjätilin vastaus oli kuitenkin sen verran nyrpeä, että mietin hetken osallistumisteni perumista. Jatkossa nämä ovat vain tuntiratsastajille ja -hevosille. Yksityisille vain jos erikseen mainitaan. Mikähän juttu tämä nyt oli kun ei firmalle raha kelvannut? Hehän hyötyivät tästä, kun omia hevosia ei tarvinnut väsyttää vaan pystyivät teettämään niillä muita tunteja eli lisää rahaa. Bisnesvainua ei näköjään ollut sisäänrakennettu meihin jokaiseen.

Olin jo valmiiksi nyrpeällä tuulella tästä julkisesta lynkkaamisesta Kuuvuoren FB-seinällä ja vaikka tiesin ratsastavani aina huonolla tuulella todella epäreilusti hevosta kohtaan, nousin silti selkään näyttääkseni närhen munat tälle tuntisysteemille.

Kaikenlisäksi olin ainoa tällä tunnilla. Että niih! Ilman minua (yksityisratsastajaa) koko tunti olisi peruttu ja tuotto tallin kassaan olisi ollut -0€!

Koska olin viime vuosina keskittynyt lähinnä hyppäämiseen, oli kangilla ratsastus jäänyt vähemmälle. Onneksi kankiohjasta ei vielä alussa tarvinnut juurikaan huolehtia, vaan sain vain rennosti kevennellä Carolla pitkin uraa. Irene halusi Carolta yllättävän nopeatempoista ja isoa ravia; minä yleensä tykkäsin jolkotella rauhallisemmassa tahdissa. Kahdeksikolla Carolla oli tasapaino-ongelmia kovan vauhdin vuoksi, eikä ratsastajan taikka hevosen rentoudesta ollut tietoakaan. Jäin niin helposti vetämään ohjasta, jolloin Caro puri kuolaimeen kiinni ja paineli omia menojaan.

Vasta laukkatehtävässä aloin ymmärtämään ostaneeni tunnin kenttävalmentajalta. "Sama homma laukassa! Jalustimilla seisten, kyllä!"

En minä näin pitkiä aikoja jaksanut olla kevyessä istunnassa!

Välikäyntien aikana Irene tuli korjaamaan otettani kankiohjista ja muistutti kankien käyttötarkoituksesta. Hienosäätää, ei kontrolloida.

Mutta Irene osasi luoda tehokkaita tehtäviä tunnille. Tehtävä, jossa harjoitusravissa tehtiin kulmiin voltit, lyhyillä sivuilla lyhyet laukannostot ja pitkillä sivuilla jyrkät pohkeenväistöt pituushalkaisijalle ja takaisin, teki teräänsä Caron kanssa. Siitä huolimatta, että olin edelleen kiukkuinen ja ratsastin aivan liian kovakouraisesti, keskittyi Caro kankien kanssa paremmin kuin koskaan aiemmin (koskaan aiemmin, hah. Olinhan ratsastanut Carolla jo liki kaksi viikkoa totta tosiaan...). Se kuunteli, vaikka olikin kovasti menossa, väisti pohjetta kuin unelma ja teki hyvät siirtymiset! Vasempaan se oli hankalampi, mutta en huolestuisi vielä siitä - tässä oltiin vielä niin alkutekijöissä.

Kun Irene alkoi valmistella viimeistä tehtäväämme, kuului mereltä kumea ukkosen jyrähdys. Caro ei hätkähtänyt sitä, ukkonen oli vielä kaukana, mutta se loi minuun ylimääräistä jännitettä kun pelkäsin milloin lentäisin selästä salamaniskun siivittämänä.

"Vähän näyttää siltä, että ukkospilvet on tulossa tänne päin. Ihan hirveen tummia pilviä!" kauhistelin välikäyntien aikana.
"Otetaan tää viimeinen tehtävä pikaisesti, jotta ehditään myrskyn alta pois." vastasi Irene.

Viimeisenä tehtävänä oli ratsastaa harjoitusravissa pituushalkaisijalle, jossa tehtäisiin keskelle pysähdys ja peruutus. Takaisin harjoitusraviin ja kokoaminen kulmassa. Pitkällä sivulla lisättyä ravia, heti kokoamisen jälkeen. Suunta vaihtuisi joka kierroksella.

Caro suoritti tehtävää niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Minä sen sijaan vilkuilin alituiseen sivusilmälläni vyöryviä ukkospilviä ja laskin välähdysten ja jyrähdysten välistä aikaa. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi... Ukkonen oli nyt kahden kilometrin päässä.

Viimeinen kirkas salama ja sitä seurannut valtava pamahdus oli kuitenkin Carolle liikaa.

Sen takapää petti säikähdyksen voimasta ja se oli melkein istuvassa asennossa, kun Caro ampaisi jalat solmussa pakoon. Pukeiltakaan ei voitu välttyä ja minä roikuin jälleen ohjassa (valitettavasti myös kankiohjassa) pysäyttääkseni vauhkoontuneen hevoseni. "Ptruu!"
Kahden rodeokierroksen jälkeen Caro rauhoittui sen verran, että sain ohjattua sen kentän (häpeä)nurkkaan säppiin. Irene tuli pitämään ohjasta kiinni, kun laskeuduin kiireen vilkkaa alas ja ravistelin jännitystä pois.

"Nyt ei ehdi loppukäyntejä kävellä."
"Vienkö tän takaisin laitumelle vaikka ukkostaa?"
"Mee talliin oottelemaan, että ukkonen menee ohi. Jos ukkonen käy vielä pahemmaksi niin voi olla, että tarvitsen apuasi että saadaan kaikki hevosen nopeasti sisälle."

Jäin katselemaan tallin ikkunasta kuinka voimakas sadekuuro pyyhkäisi Kuuvuoren ylitse. Salamat valaisivat muuten niin synkäksi heittäytynyttä maisemaa muutaman sekunnin välein ja koko lattia tärisi jyrinän tahtiin...

[Vilja Väänänen]

Löydätte mun numeron kaapin ovesta
ma 01.08.2021

Koska karsinapaikkoja ei ollut vieläkään jaettu, olin sitonut Caron tallin keskellä sijaitsevaan pesukarsinaan. Hikinen Caro oli joka tapauksessa pesun tarpeessa, joten riisuin sen varusteista ja suihkuttelin huolella puhtaaksi. Toistaiseksi ilmoitustaululla ei ollut näkynyt lappua jossa vaadittaisiin rajoittamaan veden käyttöä näinkin kuivana kesänä, eli annoin veden valua valtoimenaan pitkin hevosta. Jalkojen kylmäystä varten kävin hakemassa satulahuoneesta meidän kylmäysletkut ja kävin siksi aikaa puhdistamaan Caron suitsia.

Caro kyllästyi nopeasti turhanpanttina seisoskeluun. Välillä se otti askeleen suuntaan tai toiseen ja kuopi etusillaan betonilattiaa, jolloin jouduin komentamaan sitä lopettamaan upouuden lattian sabotoinnin.

Joitain tallityttöjä tuli ja meni ohitsemme, lähinnä tosi nuoria - jotain 10-11-vuotiaita ehkä. Jokainen heistä näytti olevan enemmän tai vähemmän hukassa isossa tallissa, jotkut silmäilivät arasti ohittaessaan meidät, mutta kukaan ei avannut suutaan tervehtiäkseen. Joten en minäkään.

Taluttaessani Caroa takaisin laitumelle huomasin Veran ja Sabinen hauskan värisen ponin luona. Vera nojaili huolettomasti ponin selkää vasten, kun Sabine räpsi hänestä kuvia puhelimellaan huutaen ohjeita parempaan kuvausasentoon.

Tervehdin tyttöjä kauempaa (he olivat sentään ainoat kenen kanssa olin tällä tallilla puhunut, joten voisin melkein kutsua heitä "tallikavereiksi") ja vilkutin heille liioitellun laajalla käsiliikkeellä. Tytöt alkoivat naureskella ja yrittivät vikkelästi piilottaa kuvausaikeensa Veran ottaessa muutaman nopean askeleen kauemmas ponista ja Sabinen lähes tiputtaessa puhelimensa säikähdyksen voimasta. "Ootteko löytäny jo suosikkinne?"

"Mä aloin hoitaa tätä!" Vera heitti iloisesti ja palasi taputtamaan ponia. "Sabine ei vielä oo löytäny suosikkiaan, mutta me huomattiin netistä että te haette Carolle vuokraajaa!"

Eli äiti oli kuin olikin jättänyt paikalliseen hevosryhmään ilmoituksen vapaasta vuokrahevosesta. Tunsin ärtymyksen nousevan, mutta onnekseni vastauksia ilmoitukseen ei ilmeisesti ollut vielä tullut - kukaan ei ainakaan ollut vielä käynyt katsomassa Caroa vuokrausaikeissa. "Ahaa, eli äiti oli sitten laittanu ilmoituksen. Ihan sama, en mä muutenkaan ehtisi joka päivä käymään."

Päätin kiertää yksityishevosten laitumelle tuntsareiden ohi, jotta pääsisin puhe-etäisyydelle Veran ja Sabinen kanssa. "Eipä tässä näytä hirveetä tunkua olevan. Mut jos tiiätte jonkun hyvän tyypin, niin voitte vinkata sille - mieluummin valitsisin vuokraajan ite kuin että äiti saisi päättää. Sieltähän vois sit tulla ihan mitä tahansa, siis joku ihan pelle."

"Sabinehan voisi", aloitti Vera ja tökkäsi siskoaan kylkeen. Sabine vavahti ja käänsi katseensa pois. "Se on vaan hirveen ujo, eikä usko et on tarpeeks osaava."

Mittailin Sabinea katseellani. Ainakaan hän ei olisi liian painava hennon hevoseni selkään. Mutta osaisiko hän ratsastaa? Tai hoitaa Caron hyvin?

"Niin, nooh..." mutisin. "Voithan sä tulla kokeilee nopeesti joku päivä jos sä haluut. Kunhan et sahaa ja hoidat kaiken niin kuin on sovittu niin ei kai mulle muulla oo niin väliä."
Vera ravisteli siskoaan kuin märkää rättiä ja oli silminnähden innoissaan. "Sabine! Sano jotain!" Sabine näytti kuitenkin hyvin mietteliäältä, eikä sanonut mitään. Vera otti siskonsa käsikynkkään ja kertoi heidän miettivän asiaa.

"Mun numero on meidän kaapin ovessa niin voitte laittaa viestiä jos kiinnostaa kokella."
"Onks se muuten kuin kallis?"

En ollut edes ajatellut asiaa. Olikohan äiti laittanut jonkin hintapyynnön ilmoitukseen? Ilmeisesti kuitenkaan ei, kun tytöt eivät tienneet hinnasta vaikka olivatkin törmänneet ilmoitukseen.

"Ööh... Viistoist? Kymppi?"

Tytöt jäivät nyökyttelemään alkaessani valua kohti yksärien laidunlohkoa.

Tuskin Sabine edes laittaisi viestiä. Tavallaan en pitänyt ajatuksesta, että hevosellani ratsasti joku muu (ja vieläpä, huom: valvomatta). Tosiasia oli kuitenkin se, että Caro tarvitsi enemmän liikuntaa kuin mitä pystyin nyt sille tarjoamaan, eli joku oli remmiin löydettävä. Pian.

[Olivia]

24.7.

OMG tääl on uus heppa! Olin kattomassa varsoja (jos niistä saisi kivoja kuvia IG-stooriin) kun mä huomasin kauempana laitsalla hevosen, joka oli tullut mun loman aikana. Äh! Mä niin haluisin aina olla paikalla ottamassa vastaan uusia tyyppejä. Mitähän siitäkin on tullut, kun Irene on yksin ollut ottaas vastaan? Ei hitto mitä jos siel onkin ollu Jaana? Mä en ainakaan uskaltais astuu jalallanikaan koko paikkaan jos Mörkö ois ottaas vastaan. Mut viel pahempaa ois melkeenpä Rea. Se on niin hiton pihalla, AINA. No, mut ne on tullut, ja ehkä mä satun paikal joku päivä samaan aikaan. Voin antaa sit oikeen kierroksen talleilla. Siis kyl kaikkien uusien pitää saada tietää, mis on parhaat mestat, niinku kuville, ja sit et mist pystyy parhaiten stalkkaa kaikkii.

♥ Olivia



6,5TP

[Tallimestari]

1.8. 

Minusta nämä yksityiset ovat kyllä kummallista sakkia. Ensin pyydetään kumimatot lattioille, ettei mussukoiden kaviot vaan kulu betonilattialla, ja sitten ne halutaan pois, koska hevoset voivat liukastua. Pyh pah ja paskanmarjat! Opettelisivat kunnon hevosmiestaitoja. On niillä ennenkin pärjätty. Ja sitten on tämä tavararumba. Pitääkö sillä hellanteltulla olla enemmän tavaraa kuin viispäisen perheen äiteellä ostoskorissa jouluaaton aattona? Ja sitten ne tavarat pitää jättää lojumaan miten sattuu. Rea, vietkö nämä kylmäysletkut pois pesarilta? En tiedä kenen ne on. No arvaahan sen, veikö. Ei. Siellä ne oli vielä seuraavanakin aamuna. Joten minä otin ne omaan käteen. Kuuvuorelaisten ne ei olleet, ei varmana, Irene säilytti omiaan ihan toisessa tallissa. Rollen omistajan? Pah. Valkoisen ponin? No ei varmana. Hitot, ne oli sen uuden punaisen tamman omistajan, sen, joka kävi joskus ja jouluna, ja sillonkin sen näköisenä, kun olisi purassut sitruunaan. Sen ne oli, pakko olla. 

- Jaana Dahlvik, TM

6TP